"Rakastumisessa on vain vähän kysymys siitä toisesta ; kysymys on ennen kaikkea meistä itsestämme. Jokainen rakastuminen viittaa siihen että olemme kyllästyneitä itseemme, kyllästyneitä siihen mitä olemme ; silti me emme niinkään etsi toista ihmistä vaan uutta minuutta itsellemme."

159 sivua teoksestaan Rakkaus on kreikkalaissyntyinen, ruotsiin muuttanut kirjailija Theodor Kallifatides käyttänyt, no, rakkauden pohtimiseen.  Rakkaus on tarina keski-ikäisestä miehestä ja rakkaudesta tämän elämässä, mutta tavallaan sitä on mahdotonta kuvailla pelkäksi tarinaksi keski-ikäisestä miehestä.
Miehen ajatukset - ja varmasti myös rivien välit - kätkevät sisäänsä niin paljon enemmän ja kirja onkin täynnä loistavia lauseita, loistavia ajatuksia. Kirjan sanoman, näiden mielettömien lauseiden jotka kirjaa lukiessa pomppaavat mieleen ja ajatuksiin, rinnalla tarina miehestä joka kertoo siitä miten rakastui ensimmäiseen naiseensa, sitten kolmanteen, miten menee naimisiin, saa lapsen ja miten rakastuu vielä naimisissakin ollessaankin uudestaan, on melkein tylsä ja kunnollista juonta kirjasta on vaikea löytää melkein ollenkaan.
Vaikka harva lukija tuskin on samanlainen - tai edes kovin lähellä samankaltaisuutta päähenkilön kanssa, voi mieheen kummallisella tavalla samaistua. Vaikka hän on keski-ikäinen, perheellinen, uraa tehnyt ja maailmaa nähnyt, ymmärtää jossain vaiheessa kirjaa, että edellä mainitut eivät tee ihmistä valmiiksi tai oppineeksi. Tämä mies on edelleen hukassa elämässään, elämisessä, hukassa rakkaudessa. Ehkä on siis turha odottaa vuosien tuovan ymmärrystä, sillä eivät ne sitä tuo.

"Ikuisuus ei ole ikuinen elämä ; ikuisuus on ikuinen kuolema. Ei, ei sitäkään. Ikuisuus on elämän ja kuoleman tuolla puolen, se on epäelämä ja epäkuolema. Juuri sitä me emme ymmärrä, ja kaikesta mitä me emme ymmärrä, me teemme myytin ; juuri siksi taide on välttämätöntä. Sillä on niin paljon sellaista mitä me emme ymmärrä. Lapselliset luulevat että taiteilija ymmärtää. Taiteilija itse tietää ettei hän ymmärrä mitään tai että hän ymmärtää kaikkein vähiten. Ymmärtäminenhän on sitä että jossain vaiheessa lakkaa ajattelemasta."

Tavallaan nämä piirteet tekivät kirjasta juuri sellaisen kuin se on, erilaisen, mutta hyvällä tavalla hieman omituisen, ja hyvin uuden lukukokemuksen josta 2 A4'sta täynnä mietelauseita kirjasta kertoo paljon. Jos kirjan lukisi uudelleen, uskon että siitä voisi saada vieläkin enemmän irti. Nyt, kaikesta huolimatta lukukokemus jätti minut hieman tyhjäksi.

Osa näistä loistavista lauseista ja sanomista liittyy mielenkiintoisilla tavoilla vain siihen että mielipide niiden takana eroaa niin paljon omastani. Kirjassa sanotaan esimerkiksi että "yksinäinen on menettänyt kaiken", ja että "elämä on yhteiselämää", mutta eikö tämä ole pelkkää oman itsensä, itsenäisyyden ja yksityisyyden , yksinäisyyden pelkäämistä? Kirjan päähenkilö kutsuu yksinäisyyttä pimeäksi onkaloksi sisällään - hän ei tahdo katsoa, edes kurkistaa sinne, koska hän ei tahdo kohdata sitä.
 Mutta kuinka käykään, sekä hänen vaimonsa että hänen rakastajattarensa jättävät hänet yksin. Sukeltamaan pimeään onkaloonsa.