keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

"Etsi ihmisiä jotka eivät pelkää erehtyä ja siksi erehtyvät"


Kaikissa Paulo Coelhon mainee tuntevissa jo lause "Coelhon uusi romaani" - joka siis ei enää ole niin uusi, mutta koska minä elän halvassa tynnyrissä, minulle on - nostattaa varmasti esille suuria odotuksia eivätkä kuvaukset teoksesta ainakaan pienennä niitä. 


"Jotkin kirjat luetaan. Alef eletään." - lause oli minulle, Veronika päättää kuolla ja Brida - teoksiin rakastuneelle parhain innostaja ostamaan - itseasiassa ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana - kirjan uutena ja menettämään 30 (okei 27, mutta liioittelen aina vähintään 3 euron verran) euroa, joka opiskelijabudjetissa on suuri lovi.

Nyt kirjan lukeneena en tiedä kadunko "menettämääni" 30 euroa vai en. Kirja oli hyvä, se oli loistava, ja Coelho näytti taas ilmiömäisen kykyjänsä ennen kaikkea kirjoittajana, mutta jostain syystä en silti päässyt mukaan tarinaan. Sitä oli mielenkiintoista lukea - varsinkin kun tiesi Coelhon pohjaavan tarinan omaan elämäänsä, mutta se ei silti tempaissut mukaansa. Coelho puhuu paljon tilanteista joihin "tavallisen tallaajan" on vaikea samaistua ja joita on ehä vähän vaikea ymmärtää. Hän puhuu valtavalla elämänkokemuksella (puolet hänen elämänkerrastaan lukeneena voin sanoa näin) ja ihmeellisiä asioita nähneenä, ja se välittyy kirjasta. Ehkä se on vaikuttava tekijä siihen, että 18-vuotiaan lukiolaistytön on vaikea päästä mukaan samaan tunnelmaan josta Coelho puhuu sukeltaessaan Alefiin tai kun Coelho saa tulirenkaan pyörimään vartalonsa päällä ja pääsee tarkastelemaan aikaisempia elämiään.

Tämän 18-vuotiaan lukiolaistytön näkökulma tulee kuitenkin kirjassa esiin vähän samaistuttavalla tavalla Hilalin kautta. Hilal on Pauloon verrattuna niin eri maailmasta - nuori, omituinen, tuntematon nainen joka hyppää mukaan junaan ja matkaan Coelhon, tulkkien ja kustannustoimittajien sekaan vain koska saa Coelhon vakuutetuksi siitä, että hänen on pakko. Hän ei kerää sympatiaa puolelleen, mutta, loppujen lopuksi - tunkeileva, kokematon ja ahdistava nuori nainen joka uskoo rakastavansa Coelhoa kääntyy persoonaksi, jolta myös Coelho oppii.


Kirja herättää pohtimaan asioita ja luo näkemyksen asioihin viisaan Coelhon - uskallan sanoa Coelhoa viisaaksi, sillä hänen jokaisesta lauseestaan paistaa elämä ja kokemus, tieto siitä mistä puhuu - kautta. Uskon kuitenkin, että kokeakseni sen kaiken todella, minun täytyy elää ja tajuta ne loistavat elämänviisaudet omassa elämässäni. Coelho on tajunnut ne omassaan, ja puhuu niistä nyt kauniilla tavalla kirjojensa kautta. Minä luen niistä mutta en elä niitä niin - elän ne omassa elämässäni, joskus.  

Alef on tarina omaa elämäänsä eläneestä ihmisistä. Se on täynnä hyviä, herättäviä asioita jotka laittoivat miettimään omaa elämää, mutta se ei luonut mitään niin suurta ja mullistavaa elämänmuutoksen seurauksenaan aiheuttavaa pohdintaa, elämistä kirjan mukana. Alef on ihana tarina ja täynnä kauniita, ajatuksia herättäviä lauseita - hyvä kirja, jonka suosittelen lukemaan, hieman pienempien odotusten kera mitä itselläni oli.

Kun nyt jo valmiiksi puhutaan omasta elämästä ja oman elämän matkasta, haluan jakaa biisin joka laittaa kauniilla tavalla miettimään juuri sitä - omaa elämää, hetkiä ja kaiken ainutlaatuisuutta.


maanantai 9. huhtikuuta 2012




"Rakastumisessa on vain vähän kysymys siitä toisesta ; kysymys on ennen kaikkea meistä itsestämme. Jokainen rakastuminen viittaa siihen että olemme kyllästyneitä itseemme, kyllästyneitä siihen mitä olemme ; silti me emme niinkään etsi toista ihmistä vaan uutta minuutta itsellemme."

159 sivua teoksestaan Rakkaus on kreikkalaissyntyinen, ruotsiin muuttanut kirjailija Theodor Kallifatides käyttänyt, no, rakkauden pohtimiseen.  Rakkaus on tarina keski-ikäisestä miehestä ja rakkaudesta tämän elämässä, mutta tavallaan sitä on mahdotonta kuvailla pelkäksi tarinaksi keski-ikäisestä miehestä.
Miehen ajatukset - ja varmasti myös rivien välit - kätkevät sisäänsä niin paljon enemmän ja kirja onkin täynnä loistavia lauseita, loistavia ajatuksia. Kirjan sanoman, näiden mielettömien lauseiden jotka kirjaa lukiessa pomppaavat mieleen ja ajatuksiin, rinnalla tarina miehestä joka kertoo siitä miten rakastui ensimmäiseen naiseensa, sitten kolmanteen, miten menee naimisiin, saa lapsen ja miten rakastuu vielä naimisissakin ollessaankin uudestaan, on melkein tylsä ja kunnollista juonta kirjasta on vaikea löytää melkein ollenkaan.
Vaikka harva lukija tuskin on samanlainen - tai edes kovin lähellä samankaltaisuutta päähenkilön kanssa, voi mieheen kummallisella tavalla samaistua. Vaikka hän on keski-ikäinen, perheellinen, uraa tehnyt ja maailmaa nähnyt, ymmärtää jossain vaiheessa kirjaa, että edellä mainitut eivät tee ihmistä valmiiksi tai oppineeksi. Tämä mies on edelleen hukassa elämässään, elämisessä, hukassa rakkaudessa. Ehkä on siis turha odottaa vuosien tuovan ymmärrystä, sillä eivät ne sitä tuo.



"Ikuisuus ei ole ikuinen elämä ; ikuisuus on ikuinen kuolema. Ei, ei sitäkään. Ikuisuus on elämän ja kuoleman tuolla puolen, se on epäelämä ja epäkuolema. Juuri sitä me emme ymmärrä, ja kaikesta mitä me emme ymmärrä, me teemme myytin ; juuri siksi taide on välttämätöntä. Sillä on niin paljon sellaista mitä me emme ymmärrä. Lapselliset luulevat että taiteilija ymmärtää. Taiteilija itse tietää ettei hän ymmärrä mitään tai että hän ymmärtää kaikkein vähiten. Ymmärtäminenhän on sitä että jossain vaiheessa lakkaa ajattelemasta."

Tavallaan nämä piirteet tekivät kirjasta juuri sellaisen kuin se on, erilaisen, mutta hyvällä tavalla hieman omituisen, ja hyvin uuden lukukokemuksen josta 2 A4'sta täynnä mietelauseita kirjasta kertoo paljon. Jos kirjan lukisi uudelleen, uskon että siitä voisi saada vieläkin enemmän irti. Nyt, kaikesta huolimatta lukukokemus jätti minut hieman tyhjäksi.

Osa näistä loistavista lauseista ja sanomista liittyy mielenkiintoisilla tavoilla vain siihen että mielipide niiden takana eroaa niin paljon omastani. Kirjassa sanotaan esimerkiksi että "yksinäinen on menettänyt kaiken", ja että "elämä on yhteiselämää", mutta eikö tämä ole pelkkää oman itsensä, itsenäisyyden ja yksityisyyden , yksinäisyyden pelkäämistä? Kirjan päähenkilö kutsuu yksinäisyyttä pimeäksi onkaloksi sisällään - hän ei tahdo katsoa, edes kurkistaa sinne, koska hän ei tahdo kohdata sitä.
 Mutta kuinka käykään, sekä hänen vaimonsa että hänen rakastajattarensa jättävät hänet yksin. Sukeltamaan pimeään onkaloonsa.